Siirry sisältöön
HyVä-digi Hae Hae sivustolta

Toimivatko sidosyksikkösääntelyn muutokset tarkoitustaan vastaan?

Hankintalain uudistusta selvittämään asetettu työryhmä on julkaissut mietintönsä lausuntopalveluun. Mietintöön on kirjattu useita ehdotuksia hankintalain muuttamiseksi niin, että se edistäisi hallitusohjelman tavoitteita julkisten hankintojen tehokkuuden parantamiseksi ja kustannussäästöjen saamiseksi.
Erityisen paljon keskustelua ovat herättäneet ehdotukset niin kutsuttujen in-house -yhtiöiden sääntelyn kiristämisestä.

In-house-yhtiöiden suosio ja niiden rooli julkisissa hankinnoissa

Tähän mennessä julkiset hankintayksiköt ovat voineet hankkia tavaraa ja palveluita näiltä yrityksiltä ilman kilpailutusta, jos niiden on katsottu olevan sidosyksikköasemassa. Sidosyksikköasema on tullut omistuksen kautta, minkä lisäksi on edellytetty että omistajalla on mahdollisuus ohjata yritystä ”kuin omaansa”. Koska suurten in-house -yhtiöiden omistajaksi on voinut liittyä hyvinkin pienillä, jopa promillien suuruisilla osuuksilla, on herännyt kysymys miten jopa sadat omistaja-asiakkaat käytännössä ohjaavat yritystä.

In-house -yhtiöt ovat viime vuosina muodostuneet erittäin suosituksi tavaksi tehdä yhteistyötä ja hankkia julkisen hallinnon tieto- ja viestintätekniikkapalveluita. Tämä suosio on herättänyt myös keskustelua siitä, onko kyseessä itse asiassa vain tapa kiertää hankintalakia ja tehdä hankintoja kilpailuttamatta niitä.

In-house -yhtiötkin toki hankkivat kunnille ja hyvinvointialueille myymänsä palvelut pääsääntöisesti markkinoilta, kilpailuttamalla ne hankintalain mukaisesti. Yksi keskeinen hyöty niistä, varsinkin pienille hankintayksiköille, on että niillä on käytettävissään huomattavasti parempaa hankintaosaamista kuin omillaan toimien. Myös isommat hankintavolyymit mahdollistavat edullisemmat hinnat hankintayksiköille. Toki osa palveluista on sellaisia, jotka in-house -yhtiöt tuottavat suoraan omistajilleen, esimerkiksi tapauksissa, joissa vaikkapa perustietotekniikka on ulkoistettu heille.

Ylilyöntejäkin in-house -yhtiöiden käytössä on varmasti ollut ja sellaiset ovatkin varmasti olleet isossa roolissa, kun hallitusohjelmaan on kirjattu tavoitteita niitä koskevan säätelyn muuttamiseksi. Nyt ehdotetut muutokset, erityisesti vaatimus vähintään 10 prosentin omistusosuudesta, tulevat kuitenkin toteutuessaan asettamaan monet näistä yhtiöistä ja niiden omistajat suuriin vaikeuksiin.

Suurimmat yhtiöistä joutuvat rajoittamaan omistajiensa määrän korkeintaan kymmeneen, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että omistajina jatkavat joko osakemääriltään tai ostovolyymeiltään suurimmat omistajat. Koska osakemäärät ja volyymit korreloivat vahvasti myös omistajien kokoon, jäävät pienemmät omistajat tyhjän päälle ja pahimmassa tapauksessa kilpailuttamaan uudelleen tekemiään ulkoistuksia ajolähtötilanteessa. Nämä pienimmät omistajat ovat tyypillisesti pieniä ja keskikokoisia kuntia, jotka eivät markkinoiden näkökulmastakaan katsottuna ole niitä kaikkein kiinnostavimpia asiakkaita.

Hyvinvointialueiden asema ja valtakunnallisen yhteistyön haasteet

Myös hyvinvointialueilla on monissa tapauksissa hyvin pieniä omistusosuuksia näistä yhtiöistä, koska yhtiöt on perustettu ja niiden omistukset jaettu ennen kuin hyvinvointialueita on ollut olemassakaan. Kymmenen prosentin sääntö tekee myös mahdottomaksi muodostaa 21 hyvinvointialueella mitään valtakunnallisia in-house -yhtiömuotoisia yhteistyörakenteita. Lisäksi jo perustettujen, kuten vaikkapa DigiFinland, asema on kestämätön, jos lakiin ei tehdä poikkeuksia.

Näyttää siis siltä, uudistus ei tule parantamaan julkisten hankintojen tehokkuutta ja tuomaan kustannussäästöjä, vaan päinvastoin. Luultavasti se ei tule juurikaan parantamaan kilpailuakaan markkinoilla, koska nykyiset suurimmat niiden palveluita käyttävät hankintayksiköt pystyvät järjestämään omistuksensa niin, että mikään ei oleellisesti muutu. Ehkä voisikin kysyä, onko järkevää järjestää kaikkia yhteiseksi tarkoitettuja palveluita yhtiömuotoon? Alueellisella tasolla kuntayhtymät ovat olleet perinteisesti suosittu muoto järjestää yhteistyötä ja valtakunnallisella tasolla valtion virastot ovat tarjonneet yhteisiä palveluja (esim. Digi- ja väestötietovirasto).

Ehkä kuntayhtymät ja keskusvirastojen palvelut kokevat uuden renessanssin muuntuvan sääntelyn myötä, ehkä saamme nähdä aivan uudenlaisia yhteistyörakenteita – kuka tietää?

Kirjoittaja

Tommi Karttaavi

Digijohtaja